Kiki sai virallisen mitan

Kikin kasvttaja Jaana järkkäsi koko pentueelle mahdollisuuden viralliseen mittaukseen viime viikonloppuna. Ja kun meillä on haaveissa saada ne ratakirjat nyt kevään/kesän mittaan, niin tarvittiinhan se mittakin. Kotona on tullut aina silloin tällöin aseteltua Kiki seisomaan ja yhdellä kädellä sitten yrittänyt piirtää merkkiä seinään (on muuten helpommin sanottu kuin tehty). No yllättävänkin hyvin olin onnistunut, kun oma mittaus heitti vain 3mm virallisesta. Odotusten mukaisesti neiti on ylikorkea lukemilla 48,9cm. Seuraava etappi on sitten koelähdöt, vaikkakin ennen sitä kunto pitää saada kohdilleen. Nyt treenaillaan peruskestävyyttä ja toivotaan juoksujen alkavan pikaisesti, jotta ne eivät sitten sotkisi koko kautta. Kiitos Jaanalle ja muille Magtafilaisille mukavasta päivästä! 

"Virallinen" pönötyskuva, ikää 13kk

Hyvää Joulua ja onnea vuodelle 2015!

Kikin ensimmäinen näyttely

Aika pikkuisen pennun kanssa menee kuin siivillä ja yhtäkkiä huomaat, että eihän se enää niin pieni olekaan. Ensimmäistä näyttelyäkin piti alkaa miettimään ja mikäpä muukaan debyyttiin sopisi paremmin kuin perinteikäs Whippet-Harrastajien erikoisnäyttely. Kesän ehdottomasti parhaassa tapahtumassa näyttelytoimikunta tekee vuodesta toiseen upeaa työtä ja mahtavien puitteiden lisäksi paikalla on aina uskomaton määrä kauniita koiria ja mukavia ihmisiä. Tunnelmaa ei voita mikään! Tänä vuonna sääkin suosi ja aurinko paistoi sopivasti pilvien raosta lämpötilan jäädessä siedettävään n. 20°c. Pieniä narttupentuja oli tuomari Wim Wirsman kehään ilmoitettu 10 kappaletta. Neljä näistä oli Kikin pentue siskoja. 

Ennen kehää Kiki itselleen tyypilliseen tapaan riehui, pomppi ja kävi moikkaamassa kaikki mahdolliset koirat sekä ihmiset, jakaen auliisti kielipusuja jokaiselle jonka lähelle vain pääsi. Pikkuisen alkoi jo jännittää, että mitäköhän koko esiintymisestä tulee. Hieman yllättäen kehässä kuitenkin käyttäydyttiin suhteellisen mallikkaasti ja muutama kenguruloikkaa lukuun ottamatta, jopa liikkeet pystyttiin arvostelemaan. Tuloksena PEN2 ja KP!! Arvatenkin olin kovin onnellinen tuloksesta ja arvostelun luettuani suorastaan säteilin. 

"Almost 6 months. Well built and balanced puppy. Very typical head, good teeth. Lovely long neck. Well angulated in front and rear. Nicely filled up in front. Good top- and underline for age. Good bone and feet. Moves well from all sides. Well presented."

Kehän jälkeen kuvasimme koko paikalla olleen pentueen ja löytyihän sieltä edustuskelpoinen kuva myös rasavillistä neidistä. 

Kiki hieman alle 6 kuukautta vanhana

Kiitos vielä kaikille näyttelyä järjestämässä olleille, teitte hienoa työtä! Kiitokset myös Kikin kasvattajalle Jaanalle. Erityisen mukavaa oli nähdä koko pentue omistajineen. Otetaanhan ensi vuonna uusiksi?

Uusi perheenjäsen

Muistaako kukaan, kun joskus muinoin Koiramme lehden keskiaukeamalla oli eri rotujen kuvia? Vanhempien kauhuksi niitä kuvia sitten kiinnitettiin sinitarraklöntillä oman huoneen paperitapettiin. Toki kuvat joutuivat ensin tiukkaan syyniin ja ihan mitä tahansa rotua galleriaan ei kelpuutettu. Muistan seinääni koristaneen suomenajokoiran, borzoin ja whippetin kuvien. Whippetin sulava olemus ja linjakkuus viehätti jo tuolloin esteettistä silmääni. 

Viitisen vuotta sitten ajatus omasta puikkonokasta nosti ensimmäisen kerran päätään todenteolla. Silloin kuitenkin löwchen vei vielä voiton. Lilan läppävian myötä hautasin viimeisetkin haaveet kasvattaa leijonia ja rodun vaihtaminen oli enemmän kuin ajankohtaista. Whippet oli ehdoton ja ainoa vaihtoehto minulle. Alkoi pitkääkin pidempi rotuun tutustuminen, tutkiminen ja haaveilu. Vietin aikaa kasvattajien kotisivuilla, kiersin näyttelyissä ja "ahdistelin" harrastajia typerillä kysymyksilläni. Yhtenä iltana se sopiva yhdistelmä sitten vain pompsahti mieleen. Syytä en osaa vieläkään sen tarkemmin eritellä. Se oli vaan se "tunne".

Helmikuun 11. päivä haaveeni vihdoin toteutui, kun pieni ja pippurinen, mitään pelkäämätön puikkonokka tyttö muutti vihdoin taloon. 

Saanen esitellä Magtaf Jamaican Portrait, kotoisammin Kiki.

3 viikkoa

 

5 viikkoa

6 viikkoa

7 viikkoa

9 viikkoa

Hyvää Joulua - Merry Christmas

Lilasta Suomen muotovalio

Harvassa ovat päivitykset tässä blogissa ja perässäkin laahaavat vaikka kuinka paljon. Muutama puoliksi kirjoitettu teksti on tallessa, joista toisessa olen kirjoittanut löwcheneillä(kin) esiintyvästä endokardioosista, eli sydämen läppäviasta. Joku varmasti ajattelee, että "taas se kirjoittaa sairaista leijonista, eikö sillä ole mitään muuta kerrottavaa". No mutta tällä kertaa on! Sydänsairauksiin palataan myöhemmin.

Lilasta tuli 13.7.2013, Oulun kansainvälisessä koiranäyttelyssä Suomen muotovalio. Tuomarina leijonilla oli Gabriela Veiga Portugalista, joka arvoi Lilan VSP:n arvoiseksi, kera SERTIn ja CACIBin. Joten kahden vara-sertin jälkeen kolmas yrittämä toden sanoi. Tavoite Lilan kohdalla on näin saavutettu, mutta kolme CACIBia Suomesta on pistänyt miettimään, että josko kuitenkin kokeiltaisiin saada ne pari puuttuvaa jostain ulkomailta. No tätä pitää vielä miettiä - todennäköisesti pitkään ja hartaasti - minä kun olen tähänkin kovasti tyytyväinen.

Tokihan uudesta valiosta piti edustuskelpoinen kuva saada. Onneksi keli suosi näyttelyn jälkeenkin ja kaunis paikka löytyi ihan vierestä. Siispä koira Minnan käsiin ja kamera omiin. Tässä tulos...

virallinen "valio-pönötys"

ja sitten se "ei niin virallinen"

Koirankakkaa eteisen matossa - keväisiä ajatuksia

Kevät on selvästikin saapunut. Ei tarvitse edes katsoa ulos ikkunasta, saati pistää nokkaansa pihalle. Riittää, kun avaa koneen, sillä joka paikassa velloo koirankakkakeskustelu. No pistänpä minäkin lusikkani soppaan ja hämmennän, sen verran on kuppi mennyt nurin tämän kevään aikana.

Talvi oli pitkä, sen voi päätellä jo pelkästään lumen alta paljastuvien kasojen määrästä. Olenkin miettinyt, että ihanko tosissaan ne fiksut(?) aikuiset ihmiset kuvittelevat talvella pykättyjen kakkojen jotenkin mystisesti keväällä haihtuvat ilmaan lumien sulamisen myötä. Huvittavin tapaus muutama kuukausi sitten oli, kun tyylikkäästi pukeutunut rouva näki oikein kunnolla vaivaa kasatessaan sievillä pienillä nahkakengillään lunta koiransa jälkeen jättämän sontakasan päälle. Tekniikasta päätelleen ei muuten ollut ensimmäinen kerta. Paljon vähemmällä vaivalla ja huomattavasti nopeammin olisi rouva kumartunut ja kerännyt sen pökäleen pussiin. No siinä se kasa nyt lumien sulettua on, keskellä asfalttitietä. Tai ei se oikeastaan enää kasa ole, vaan liejuinen levinnyt kuraläntti, joka mukavasti tarttuu kenkien pohjauriin, sekä koirien tassukarvoihin ihan vain kulkeutuakseen niissä sisälle kotiini. Ja niin se muuten kantautuu myös sen fiksun rouvan kotiin, niiden sievien nahkakenkien pohjassa. Liisteri- ja liimateollisuus olisi taatusti innoissaan, jos se pystyisi jäljittelemään hangen alla muhineen kakan tarttumisominaisuuksia, sillä sen verran tiukkaan kiinni se tarttuu. Tämän tietänee jokainen, joka joskus on "sitä ittiään" yrittänyt pestä pois kengänpohjastaan.

Toinen miettimisen aihe onkin ollut, että eikö se koiran tassujen, sekä omien kenkien mukana sisälle kantautuva ja imelälle haiseva sonta häiritse ketään muuta kuin minua ja koirattomia naapureitani. Kuinka epäsiistejä ja hygienian tasostaan välinpitämättömiä koirien omistajat oikein ovat? Ja ei, en ole mikään ylisteriilissä, täysin kliinisessä ja tahrattomaksi hinkatussa kaupunkiasunnossa elävä pilkunviilaaja, mutta kyllä minua yököttää eteisen mattoon kengänpohjasta tarttunut haiseva ruskea rantu. Siis tokihan sopiva määrä bakteereja tekee vain hyvää ihmisen ja koiran immuunipuolustukselle, mutta toivoisin niiden olevan jotain muuta kuin haitallisia suolistobakteereja. Ja mikäpä sen sanoo, etteikö sillä kakat keräämättä jättäneen rouvan koiralla voisi olla myös giardia, tai ekinokokkitartunta. Ne kun molemmat ovat zoonooseja, eli koirasta ihmisiin tarttuvia sairauksia. Siitäpä tulikin mieleen, että pitäisiköhän ne koiran tassut pestä sittenkin kumihanskat kädessä...

 Ja pakko on tunnustaa. Minulle kasvaa sarvet päähän sadasosasekunnissa ja muutun perään huutelevaksi piruksi, kun vain näenkään välinpitämättömän koiranomistajan, joka jättää jätökset keräämättä. Näin kävi viimeksi tänään. En pääse koirieni kanssa pihalta ulos, kun jo ensimmäiset tortut on sisäänajoväylällä. Juu-u, ihan siinä asfaltilla, piha-alueen puolella. Eikä se ulkoilutus siitä sen paremmaksi muutu, ensimmäisen 50 metrin matkalla on noin 70 keräämätöntä kasaa hoidetulla nurmialueella, sekä ajoradalla. No mitä näenkään. Rouva numero 2 - ei niin tyylikkäästi pukeutunut ja lenkkarit jalassaan - tyhjentää pippuri-suola kääpiösnautseriaan siihen nurmikolle ja jatkaa matkaansa. Huudan perään, että "Anteeksi, sulta tais tippua jotain". Rouva vikaisee taakseen, katsahtaa kasaan ja jatkaa matkaansa. Tästä päätellen viestini ei harmillisesti tainnut mennä ihan perille. Siinä niitä nyt on - 71 keräämätöntä kasaa.

 Koiran omistaminen ei ole pelkkä etuoikeus, vaan se tuo mukanaan myös velvoitteita. Voi toki olla, että saan vielä joku kerta turpiini, kun järjestyslain koirakuri pykälästä ihmisille huomauttelen, mutta josko edes yksi koiran omistaja sen seurauksena parantaisi tapansa. Se tarkoittaisi noin 75 - 100kg roskiin kerättyä kakkaa - per vuosi - per keskikokoinen koira, joita meidän korttelissa on noin parikymmentä. Entäpä, jos jokainen jättäisi ne kasat keräämättä. "Sitä ittiään" olisi maassa noin 2 tonnia, ihan parin sadan metrin säteellä.

Pistikö yhtään miettimään?