Meillä on juhlittu taas!

Elämäni koira, rakkaista rakkain, koira kuin ajatus - Arvo - täytti tänään miehekkäät 14 vuotta! Synttäreitä juhlittiin kaikessa rauhassa mökillä. Päivään sisältyi lukematon määrä pieniä herkkupaloja - sisäfilettä, krutonkeja, mozzarellaa, leikkelettä jne. -  jotka sankari sai pääasiassa suoraan ruokapöydästä. Herkkujen lisäksi Arvo nautiskeli pitkät päikkärit kainalossa, takkatulen lämmössä. Uuden lelun Lila tosin pihisti, mutta ei se menoa haitannut.

Arvo syntymäpäivänään mökin portailla

Lila (jo) 3 vuotta!

Ihana, suloinen Lila täyttää tänään kolme vuotta! Nopeasti ovat vuodet kuluneet rasavillin neidin kanssa ja ei voi kuin (perinteisesti) ihmetellä, että mihin se aika katosi. Tänään Lilasta tuli myös vihdoin ja viimein Suomen kansalainen, ihan virallisestikin. No olisihan tuon kansalaisuuden saanut aiemminkin, mutta en viitsinyt laittaa papereita Kennelliittoon, kun päätin jättää käyttämättä Lilaa jalostukseen. Sitten rupesin ihmettelemään, kun terveystulokset eivät päivittyneetkään jalostustietokantaan. No selvisi sitten, että olivat virheellisesti laittaneet osan tuloksista näkyviin ja sydänkuuntelutuloksen myötä sitten poistivat nekin mitä siellä näkyvillä oli. No ei siis auttanut muu, kuin rekisteröidä Lila Suomeen. Terveys- ja näyttelytulosten kohdalla Lila jo näkyykin, mutta rekisterinumerolla etsittäessä ei vielä. Eiköhän tuokin asia korjaannu alkuviikkoon tultaessa.

Lomailua

Parin viikon lomareissu suuntautui jälleen kerran pohjoiseen, synnyinseudulle. Paras ystäväni Minna ja minä ahtauduimme täyteen pakattuun autoon lauantaina ja suuntasimme kohti Kempelettä. Näyttää muodostuneen jo perinteeksi sekin, että lomailu aloitetaan näyttelyllä. Sunnuntaina jo aamuvarhain lähdimme kohti Kemiä. Lilan lisäksi mukaan otimme Minnan valkoisen käppänän Maisan, joka lähti ihmettelemään aikuisten koirien menoa isossa maailmassa. Lilan edellisestä esiintymisestä on kulunut melkein vuosi ja vaikka turkki ei talvellisen "keritsemisen" jäljiltä vielä ihan valmis olekaan, niin ajattelin, että lähdetään nyt kokeilemaan sitä viimeistä sertiä. 

Leijonat olivat kehässä heti ensimmäisenä rotuna. Kehään oli ilmoitettu 1 uros ja 6 narttua, joista yhtä ei esitetty. Pikkuisen jännitti, mahtaisiko Lila pysyä nahoissaan, kun edellisestä kerrasta oli jo niin kauan. Tuomarina leijonilla oli Ruotsalainen Kurt Nilsson. Ennen avoimen luokan narttuja tuomari oli jakanut vain yhden SA:n ja kun kehään astelimme, minua jännitti jo melkoisesti. Tauko ei siis ainakaan minulle ollut tehnyt hyvää. Lila kuitenkin esiintyi upeasti, ravaten kauniisti ja seisten pääasiallisesti vapaana. Jopa pöydällä oltiin nätisti ilman, että tuomari olisi saanut uutta aamupesua, Lilan bravuuria.

Saludo's Chic Isadora "Lila"

Lila voitti luokkansa ja sai ainoana SA:n. PN kehässä hävisimme nuorten luokan nartulle, tuomarin toivoessa Lilalle hieman vahvempaa alaleukaa. Tuloksena siis AVO ERI1, SA, PN2, VA-SERT ja VA-CACIB. Vielä muutamat tarpeelliset ostokset koirille ja kotimatkalle. Illalla oli vielä ihan pakko ottaa se edustuskuva Lilasta ja siinä sivussa kuvattavaksi joutui myös Maisa.

Saludo's Chic Isadora "Lila"

Jettyspoof's Oh So Sweet "Maisa"

Yksi ehdoton pohjoiseen suuntautuvan kesäloman kohteista on Hailuoto ja sen ihanat hiekkarannat. Tänä vuonna ehdimme tehdä Sumpun koirarannalle parikin eri reissua, joista toiselle saimme mukaan myös Tuulan, jolla on Maisan ihana veli "TT". Voi sitä penskojen riemua, kun revittelivät pitkin rantoja nauttien vilvoittavasta merestä ja kunnon hiekkakylvyistä. Onneksi kamerakin tuli otettua mukaan ja sain muutaman mukavan otoksen riehuvasta laumastamme. 

"Lila"

"Maisa" ja "TT"

"Lila"

Eläkeläiset, eli Arvo, Elle ja Ada ottivat satunnaisia hepuleita lukuun ottamatta rauhallisemmin ja keskittyivät emäntiensä kanssa lähinnä auringon palvontaan. Mikäpä se on lämpöisellä hiekalla kölliessä, kun pieni merituulen vire vilvoittaa mukavasti. Näillä rannoilla on vuosien saatossa tullut kuvattua useita itselleni ikimuistoisia otoksia ja talven pimeinä kuukausina niihin on ihana palata. Auringon säteet voi lähes tuntea iholla ja meren suolaisen tuoksun nenässään.

"Ada" ja "Elle"

Eihän se loma pelkkää loikoilua ole, vaan "työleiri" mökillä Puolangalla, paarmojen ja mäkäräisten ruokana kuului myös ohjelmaan. Oli ikkunankarmia, ovea ja seinää, jotka kaipasivat maalia pintaansa, sekä muutama pieni halkokasa, jotka piti pilkkoa ja asetella kauniisti kuivumaan. Tokihan maalintahrimat ja paukamille purrut työläiset ehtivät myös nauttia olostaan syöden, juoden, kalastaen ja saunoen. Koirat saivat juosta vapaana metsässä ja Maisa teurastikin useamman kävyn, oksan ja kaarnan palasen muiden tyytyessä muihin, varsinkin porojen jättämiin "aarteisiin". Kun vieressä on järvi, niin ei kovin kummoista mielikuvitusta tarvitse arvatakseen mistä Lilan, "The Uimamaisterin" löytää. Siellähän se pulikoi ja välillä mökin oven avatessa sai perään huutaa, ettei tiedossa olisi ollut jälleen kerran turkin kuivausta.

Uimamaisteri

Kelit suosivat lomalaisia, koirien nauttiessa silmin nähden olostaan aivan yhtä paljon kuin emäntänsä. Sielu lepäsi ja kroppa rentoutui viimeistään saunan lauteilla auringonlaskua ikkunasta ihaillessa. Kiitos Minna matkaseurasta, ensi kesänä uudestaan?

Lowchen's epileptic seizures

For a long time now I have been wondering about the health status of the Löwchen, and more specifically about the prevalence of epilepsy in the breed. Despite the fact that this condition seems to be fairly rare, in a small and genetically uniform population it is something to be taken seriously. Unfortunately, I have personal experience of the condition through my late dog Iris who became epileptic at the age of 2 ½ years.

It is not easy for me to write this because putting things down on paper brings back all the anxiety from the time when I didn’t yet know what was wrong with Iris, as well as the unanswered questions that arose after the diagnosis had been made. Is my dog suffering during a seizure? Is she in pain during an episode or afterwards? What is her quality of life like with this condition? These same questions have undoubtedly played in the minds of the owners of those dogs whose seizures I will describe later on in this text.
 

This text is going to be long, but I hope those who truly care for this wonderful breed will take the time to read it. My intention is not to point fingers or lay blame, but to spark an open and honest discussion about the health status of the breed. In the past I have perhaps also been blinkered and closed my eyes to the health issues in dire need of attention. My own dog’s illness and eventually the exhausting three-month-long battle of life and death, which ended in heartbreak, finally prompted me to look at things more critically. At this point I have to clarify that Iris did not die of epilepsy but instead of a total failure of the immune system.

Iris’s seizures

Gwaihir's Azizia, FIN14543/03

Let’s go back in time to 2005. Iris had been scratching her head for a while. At times with such ferocity that she broke her skin and matted and damaged the hairs on her head. The problem was investigated and allergies identified as the suspected cause, but despite an elimination diet and treatment with cortisone, the scratching continued. In the autumn Iris’s symptoms waned, and when she came into season they all but stopped. Iris was mated and by the time the puppies were born the hairs on her head had grown long enough to be tied up. Her skin improved and looked healthy. Once the puppies were old enough to go to their new homes Iris started scratching her head again. By early summer of 2006 she had also started tensing her legs. The first time it happened she held one of her hind legs in the air and I thought her patella had luxated. Upon palpation the patella seemed fine and in no time so did Iris. I noticed nothing else out of the ordinary. Iris seemed to be her normal self. As the summer went on, similar episodes with hind and now also front legs occurred. Mid July we were at a dog show in Helsinki on a scorching hot day. When photographing the dogs after the show I noticed that Iris suddenly went off balance for a few steps. I immediately stopped and noticed that she was once again holding her leg up in the air. Her back was also arched. I took her to the show vet, but by that time she was back to her normal self again. She did not seem to have any pain on palpation and moved normally. I had already earlier started suspecting she might have focal epilepsy so I mentioned this to the vet, but she did not think the symptoms fitted. On the following Monday I immediately booked an appointment for Iris with an internist and managed to get one for the very next day. The clinical examination, blood tests and x-rays showed nothing remarkable except for a very feint heart murmur, which the vet thought could not have caused the symptoms Iris had been exhibiting. In short, nothing was found that would explain the episodes. 

The following night Iris had two seizures, both of which involved lifting of legs, unsteady gait and slightly lowered level of consciousness. Right there and then, in the middle of the night, I called a vet hospital specialising in the diagnosis and treatment of neurological conditions and agreed that I would take Iris in for more tests first thing in the morning. The clinical, orthopaedic and neurological examinations were all unremarkable. To get a better idea of what was causing the seizures we decided Iris was going to have an MRI scan. The couple of hours I spent in the nearby mall, drinking coffee and waiting, felt like an eternity. In the end I returned to the hospital and just sat in the waiting room. Eventually the examination room door opened and it was time for the diagnosis. The MRI scan with contrast medium showed no structural changes, and the spinal fluid was normal. However, the EEG revealed wide areas of focal epileptic activity. The bomb had dropped. My beloved Iris had epilepsy. According to the vet Iris’s seizures were somewhat unusual, and surprisingly mild considering the extent of the area of the brain involved.

Once I reached my car with the still groggy Iris, I burst into tears. I also realised I would have to make four very hard phone calls, one to each of the owners of Iris’s puppies. Turned out the phone calls, although difficult to make, were also encouraging. Each of the calls was long as I explained in length the situation and what it meant as far as the puppies were concerned. Each call ended with the owners thanking me for being open and honest. I knew then that I really had found the best possible homes for Iris’s pups.

Iris’s seizures continued throughout her life despite the medication. They varied from just leg-lifting to balance and co-ordination disturbances and lowered state of consciousness. Iris never convulsed, lost consciousness or bladder/bowel control nor foamed at the mouth during her seizures. It just goes to show how different seizures can be in different individuals.

One noteworthy thing in Iris’s behaviour was the almost constant lip-smacking. It seemed like a compulsive behaviour. It often increased before seizures, but occurred during seizure-free periods also.

Musti’s seizures

Portrait Amour Eternel, FIN21256/06

Unfortunately my worst fears came true for one of the puppies I had bred. She started having seizures almost identical to those of Iris. Luckily her owner was aware of Iris’s diagnosis and knew to take Musti to the vet for tests. Based on the background information and the symptoms the vet prescribed medication, even though she also thought the seizures were somewhat atypical. Musti is currently doing well with occasional seizures that are not very severe. Musti’s diagnosis confirmed in my mind that Iris’s epilepsy had a hereditary component. 

The following are descriptions of episodes experienced by other dogs I know. The stories have been written by the dogs’ owners and are published with names by permission of the owners. One of the stories touches me especially, as it is that of my best friend’s dog, Ada. We spend a lot of time together and care about each others’ dogs as if they were our own.

Ada’s seizures

Royalgrowl Thanks To Elle, FIN15025/04

"About six months before Ada’s seizures started I had noticed that she sometimes seemed absent. She might just sit in one place and stare into the distance. I remember remarking about it to some of my friends, saying she seemed strange, like a different dog altogether.

In July of 2007 I was on holiday and went off on a walk with the dogs. There had been nothing unusual about Ada’s behaviour that day, apart from the fact that she had been following me everywhere I went. We only got about 200 metres down the road when she suddenly slowed down and her nails started scratching at the asphalt. Straight after that her gait got unsteady and I managed to help her down onto the ground before she fell over. I immediately picked her up and ran into the house. She seemed to be unconscious. She was totally limp with white gums and laboured breathing. Her eyes were open but she was unresponsive. This lasted for approximately 5-10 minutes. All the while I was receiving instructions over the phone on what to do and what to look out for. Luckily Ada started coming to, and recovered quickly back to normal. I took her straight out so she could do her business. She had no loose bowel movements and seemed completely normal for the rest of the day, as if nothing had ever happened. The vet told me to monitor her closely and to bring her straight in if any further episodes occurred. The next day we went to the vet’s where they ran comprehensive blood analyses and a bile acid test. Ada also had an abdominal ultrasound examination. Apart from some liver values all test results were normal. After the holiday we went in for a follow-up visit and at that time all the values were back within normal ranges.

Summer 2009: A month before midsummer Ada had had a simple partial seizure, which lasted for less than a minute. She lifted her leg and seemed unsteady on her feet. After this she was back to normal. On midsummer’s eve we were at my friend’s house and Ada was sitting in my lap while we were waiting for the food to be served. Suddenly she straightened her neck and it went completely stiff. She was staring up at the ceiling and her eyes seemed glazed over. I realized that something was wrong and placed her on her side on the floor, at which time she started tensing her legs straight. She seemed as if her entire body was cramping. It was a terrifying sight, witnessed by many of my friends. The episode lasted 1-2 minutes after which Ada started to relax and gradually return back to normal. She went straight outside to do her business and during the next 24 hours she had diarrhoea in the house twice. Other than that she seemed normal. I spoke with the vet again and booked an appointment at the veterinary hospital for a thorough examination, including an MRI scan. The diagnosis was idiopathic epilepsy.

After these two severe seizures Ada has had mild seizures approximately once every six months. I can usually tell a couple of days before that a seizure is on its way. They tend to last less than a minute after which Ada goes back to normal. She may be a little tired if anything.

I don’t know if this has something to do with the epilepsy, but Ada has been lip-smacking almost all her life. She does this more whenever something unusual or outside of her normal routine happens.

We have not started Ada on any medication because the situation has stayed under control and Ada’s seizures very mild."

Hymy’s seizure

Parfait Fleur Hymne L´amour FIN49675/04

"One May evening Hymy had an inexplicable seizure that came out of the blue with no warning. Suddenly her legs gave away and she fell on the lawn unconscious. She was totally limp and showed no signs of cramping or trying to get back on her feet. I rushed to her and lifted her in my lap. She was unresponsive and limp with a glazed-over gaze. When I was carrying her into the house I was sure she was dead. Those were the longest 5 metres of my life. Once inside I placed Hymy on her side on the floor. She still showed no signs of life. I clapped my hands next to her head and got no reaction at all. I grabbed her paws one by one and shook them, nothing. I then shook a little harder and started massaging her firmly (the way they tell you to massage a newborn puppy), and finally she started showing some signs of life. All this lasted approximately 5-10 minutes. I’m not sure exactly how long because I was very worried. Of course all the vets had already closed. Eventually Hymy got back on her feet, drank a huge amount of water, and within an hour she was back to normal.

The following day I took Hymy to the vet’s for tests. The only thing the vet was worried about was the potassium level, which can be an indication of heart problems. However, on auscultation the heart sounded perfectly normal. The vet suspected that Hymy might have dilated cardiomyopathy, commonly seen in large breed dogs. As far as I know it is rare in small breed dogs. There is no cure or effective treatment for this condition and dogs suffering from it often die suddenly following an episode like the one I’ve described above, within 6-24 months of the first episode. We received a referral for further testing but decided there was no point in having them done since there is no cure and if this is what is going to take Hymy from us, she will go quickly and relatively painlessly. If that happens, we will have her autopsied.

Until then we will enjoy life to the fullest, one day at a time. The first and so far only episode was in May of 2011 and since then there have been no signs of further episodes.

All of the dog’s information can be published by owner’s permission."

Paavo’s seizure

Elansse Big Trouble FIN50753/08

"Just over a month ago Paavo had some sort of a seizure on a walk in the woods. It was not particularly hot, and he has a short coat and had just had a drink from the ditch. He fell flat on his left side and could not get up. I was so shocked I just went and picked him up and lifted him onto his feet, so I can’t say how long it would have taken him before he was able to get up on his own. If there are any further episodes I will have to see what happens without interfering. I myself was behind Paavo, but my friend was in front of him and saw the episode better than me. She says that Paavo was convulsing. I thought he was just trying to get up. Whatever the case, the episode lasted only a very short time. Afterwards Paavo didn’t want to walk any further and was "out of it" for some time. Luckily he’s a small dog so I was able to carry him out of the woods and back home.

After this episode I started wondering about a time in the spring when I had come home from work and let the dogs out onto the yard. When I went outside I found Paavo lying on his side. I seem to remember he got up on his own. At the time I was thinking he must have fallen following a strong gag reflex (it had happened once before), but I didn’t find any vomit despite looking for it. I now think it’s likely that the episode in question was similar to the one we saw in the woods.

Paavo also has a habit of chewing and licking his paws. This may of course be related to an earlier back problem. He also eats grass and licks his lips, which may be signs of indigestions or digestive upsets. On the other hand they may be behavioural signs of some other physical illness.

Paavo’s brain and spinal cord have been thoroughly examined in an MRI scan last December and found to be clinically normal. After the episode in the woods we had blood tests done, which also came back normal. In addition to the complete blood count he was tested for Addison’s disease, borreliosis and erlichiosis. Paavo’s heart and lungs were also x-rayed and nothing out of the ordinary was found. The vet could not say what was causing the seizures. Could Paavo have had low blood sugar and simply collapsed (unlikely, I think) or could it be epilepsy? Vet recommended that we monitor the situation and start medication if there are any further episodes."

The owners of the following two Löwchens did not want their dogs’ names published. I respect their decision and thank them for their willingness to share their experiences.

First unnamed Löwchen’s seizures

"In the morning after a short stroll my dog uncharacteristically peed in front of the entrance door to the apartment building, and as soon as we got in, lay down stiffly. I picked him up and set him down on a ventapad, where he settled, still stiff. His gums were pale and his temperature was approximately 36 ºC. He also soiled himself. After the episode he was very thirsty.

The same thing happened last summer, but was thought to have been caused the heat although the possibility of a mild epileptic fit was not totally discounted. This was the conclusion reached over the phone based on the signs observed.

Both times my dog recovered very quickly and went back to normal. He was not nauseous and didn’t show any other signs out of the ordinary. This time his breathing seemed a little laboured and we were getting ready to take him to the vet’s, but since the situation resolved so quickly, and since he had recovered so fast the previous time, I opted to wait and see.

The third episode happened about a week after the second one. The seizure was otherwise very similar, but his breathing seemed more laboured."

Second unnamed Löwchen’s strange behaviours

"My dog has not had seizures, as such, but there are many characteristics in his behavior, which can be associated with epilepsy. He may seem absent for long periods at a time. Sometimes he tries to squeeze himself behind furniture. He also licks his lips a lot. Quite a few times he has also been lying on the sofa completely relaxed and seemingly enjoying himself and then suddenly attacked my hand, biting it hard. The next moment he’s back to himself, seems confused and leaves the scene. "

Out of the seven dogs discussed above, three have veterinarian-confirmed diagnoses of epilepsy. The seizures and behaviours exhibited by the other four dogs have not been confirmed epileptic. However, these behaviours include characteristics of typical epileptic seizures. Even if not epileptic, they are a long way from normal. There are also eight additional cases of epilepsy in Finland. In 2005 Löwchen Finland ran a health survey for Löwchen owners. The results revealed five cases of epilepsy and three single epileptic seizures. I have no knowledge of the identity of these dogs or their owners.
 

Thank you from the bottom of my heart to the owners of these dogs for telling their experiences in public. We share a concern for the future of this wonderful breed.

Please share your views.

Löwchenin epilepsia- ja selittämättömiä kohtauksia

Jo pidemmän aikaa on takaraivon sopukoissa pyörinyt löwcheneiden terveystilanne ja erityisesti epilepsian esiintyminen rodussa. Vaikka vaiva näyttääkin olevan kohtalaisen harvinainen leijonilla, niin pienen geneettisen populaation rodussa asia pitäisi ottaa vakavasti. Valitettavasti aiheesta on kertynyt myös omakohtaisia kokemuksia nyt jo edesmenneen koirani Iriksen sairastuttua 2½-vuotiaana.

Ja ei, tätä tekstiä ei todellakaan ole helppo kirjoittaa, sillä se tuo mieleen elävästi sen ahdistuksen, kun en vielä tiennyt mikä Iristä vaivaa ja diagnoosin selvittyä mieleeni nousi vain lisää kysymyksiä. Kärsiikö koira kohtausten aikana, tai sattuuko siihen ennen tai jälkeen niiden. Onko koiran elämä elämisen arvoista jne. Nämä samat kysymykset ovat varmasti käyneet mielessä myös niiden muiden löwcheniden omistajilla, joiden koirien kohtauksista jäljempänä kirjoitan.
 

Kirjoituksesta tulee auttamattomasti pitkä, mutta uskon, että ne jotka aidosti välittävät rodusta, jaksavat lukea sen loppuun. Tämän tekstin tarkoitus ei ole syyllistää ketään, vaan toiveena on, ehkä utopistisesti avata avoin keskustelu löwcheneiden terveystilanteesta. Olen ehkä myös itse aiemmin sulkenut silmäni rodun terveyskysymyksissä. Niiden aukeamiseen valitettavasti vaadittiin oman koiran sairastuminen. Ja lopulta kolmen kuukauden mittainen uuvuttava taistelu elämästä, joka päättyi kyyneliin. Tähän väliin kuitenkin mainittakoon, että Iris ei kuollut epilepsiaan, vaan immuunipuolustuksen totaaliseen romahdukseen.

Iriksen kohtaukset 

Gwaihir's Azizia, FIN14543/03

Palataanpa ajassa taaksepäin vuoteen 2005. Iris oli raapinut päätään jo jonkin aikaa. Välillä raapiminen oli niin raivoisaa, että iho meni rikki ja karvat takkuuntuivat, sekä katkeilivat. Vaivaan etsittiin syytä lähinnä allergiasta, mutta eliminaatiodieetti ja kortisoni eivät kuitenkaan tilannetta helpottaneet. Syksyllä tilanne hieman helpotti ja juoksun alettua raapiminen loppui lähes täysin. Iris astutettiin ja pentujen synnyttyä pään karvat olivat kasvaneet jo niin pitkiksi, että ne sai kunnolla kiinni. Myös iho rauhoittui ja näytti terveeltä. Pentujen tullessa luovutusikään alkoi pään raapiminen jälleen. Lisäksi alku kesästä 2006 Iris alkoi koukistella raajojaan. Ensimmäisellä kerralla jonka näin, Iris nosti toisen takajalkansa koukkuun ja luulinkin sen polven menneen sijoiltaan. Lumpio kuitenkin oli normaalilla paikallaan ja pian Iris laskikin jalan alas. Mitään muuta erikoista en koirassa huomannut, se oli täysin oma itsensä. Kesän mittaan näitä raajan koukistuksia esiintyi muutamia ja välillä ylös nousi myös etujalka. Heinäkuun puolessa välissä olimme Helsingissä näyttelyssä. Päivä oli todella helteinen ja kehän jälkeen kuvatessamme koiria, Iris yhtäkkiä ravatessaan otti muutaman hoippuvan askeleen. Pysähdyin ja huomasin koiran koukistavan jälleen raajaansa. Lisäksi selkä oli hieman köyryssä. Nappasin koiran syliin ja lähdin näyttelyn eläinlääkärin luo. Eläinlääkärin tutkiessa Iristä, se oli jälleen täysin normaali oma itsensä, ei aristanut mitään paikkaa ja liikkui normaalisti. Minulle oli jo aiemmin herännyt epäilys, että Iriksellä voisi olla paikallisalkuinen epilepsia. Tästä mainitsinkin eläinlääkärille, mutta hän ei oireiden mukaan uskonut sen olevan sitä. Heti maanantaina varasin ajan eläinlääkäriin sisätautien spesialistille. Sainkin ajan jo seuraavalle päivälle. Kliininen tutkimus, verikokeet ja röntgenkuvat olivat kuitenkin kaikki täysin normaaleja. Ainoa poikkeama oli sydämestä kuulunut pientäkin pienempi sivuääni, joka eläinlääkärin mukaan ei voinut aiheuttaa vaivoja. Koirasta ei siis löytynyt mitään kohtauksia selittävää vikaa. 

Seuraavana yönä Iris sai kaksi kohtausta, joihin molempiin liittyi raajojen koukistelua, liikkeiden epävarmuutta ja lievää tajunnantason alenemaa. Soitin yöllä Eläinsairaala Aistiin, joka on erikoistunut neurologisten sairauksien hoitoon ja diagnosointiin. Sovimme, että vien Iriksen heti aamulla tarkempiin tutkimuksiin. Yleiskliininen, ortopedinen, sekä neurologinen tutkimus olivat normaalit. Kohtausten syyn selvittämiseksi Iris päätettiin magneettikuvata. Ne muutamat tunnit, jotka kulutin läheisessä kauppakeskuksessa kahvia juoden, tuntuivat ikuisuuden mittaisilta. Lopulta lähdin klinikan odotushuoneeseen istumaan. Tutkimushuoneen ovi aukesi vihdoin ja oli diagnoosin vuoro. Magneettikuvat olivat normaalit, eikä myöskään varjoaineella todettu korostuvia muutoksia. Myös selkäydinneste oli normaali. Aivosähkökäyrässä todettiin laajalla alueella fokaalista epileptistä aktiivisuutta. Pommi putosi, rakkaalla Irikselläni oli epilepsia. Eläinlääkäri totesi, että kohtaukset ovat kyllä hieman normaalista poikkeavia ja lieviä, kun ottaa huomioon kuinka laajalla alueella aivosähkökäyrä näytti niiden olevan.

Päästyäni autoon, vielä nukutuksesta tokkuraisen Iriksen kanssa, purskahdin itkuun. Tajusin myös, että minun pitäisi soittaa neljä raskasta puhelua Iriksen pentujen omistajille. Lopulta nuo neljä puhelua, vaikkakin olivat vaikeita, olivat myös todella rohkaisevia. Jokainen puhelu kesti pitkään selittäessäni juurta jaksain tilanteen ja myös riskit pentujen osalta. Kaikki puhelut päättyivät kiitoksiin pentujen omistajien taholta. He kiittivät minua rehellisyydestäni, sekä avoimuudesta. En voinut kuin todeta, että olin löytänyt pennuille parhaat mahdolliset kodit.

Iiriksen kohtaukset jatkuivat aloitetusta lääkityksestä huolimatta läpi koko sen eliniän. Kohtausten kulku vaihteli raajojen koukistelusta aina tasapaino ja koordinaatio vaikeuksiin, sekä tajunnan tason muutoksiin. Iris ei koskaan kohtauksen aikana kouristellut, mennyt tajuttomaksi, laskenut alleen tai sen suusta tullut vaahtoa. Koiran epilepsiakohtaus voikin olla hyvin vaihteleva ilmiasultaan.

Yksi mielestäni huomion arvoinen asia Iriksen käytöksessä oli lähes jatkuva kielellä lipominen. Se vaikutti lähes pakko-oireiselta toiminnalta. Lipominen usein lisääntyi ennen kohtauksia, mutta sitä esiintyi myös muulloin.

Mustin kohtaukset

Portrait Amour Eternel, FIN21256/06

Valitettavasti pahin pelkoni kävi toteen yhden kasvattamani pennun kohdalla, kun se alkoi saada kohtauksia, jotka vastasivat Iriksen kohtauksia lähes pilkulleen. Onneksi omistaja oli tietoinen Iriksen epilepsiasta ja osasi hakeutua lääkäriin tutkimuksiin. Eläinlääkäri määräsikin koiran taustat tiedettyään lääkityksen, vaikka kohtaukset olivat hänenkin mielestään hieman poikkeavia "normaalista" epilepsiasta. Musti voi tällä hetkellä hyvin, kohtauksia tulee satunnaisesti, mutta ne eivät ole kovin rajuja. Tämä jälkeläiselle puhjennut epilepsia vahvisti lopulta diagnoosin Iriksen epilepsian perinnöllisyydestä. 

Seuraavassa kerron tiedossani olevien muiden koirien kohtauksista. Nämä kertomukset ovat koirien omistajien itsensä kirjoittamia ja niiden julkaisuun nimien kera on saatu lupa. Yksi näistä tapauksista koskettaa minua erityisesti, sillä kyseessä on parhaan ystäväni koira Ada. Vietämme paljon aikaa yhdessä ja samalla toistemme koirista on tullut kuin omia.

Adan kohtaukset

Royalgrowl Thanks To Elle, FIN15025/04

"Ennen näitä seuraavia kohtauksia mistä kohta kerron, olin puolen vuoden aikana huomannut Adan olevan välillä poissaolevan oloinen. Se saattoi useinkin istua jossain ja

tuijotella tyhjyyteen. Silloin sanoin tutuilleni, että Adassa on jotain outoa. En tunne sitä kohta omaksi koirakseni.

Heinäkuussa 2007 olimme viettämässä lomapäivää ja lähdin koirien kanssa lenkille. Ada oli  käyttäytynyt kyseisen päivän normaalisti lukuun ottamatta sitä, että seurasi minua joka paikkaan, koko ajan. Lenkille lähdettyämme pääsimme noin 200 metrin päähän, kun yhtäkkiä  Adan vauhti hiljeni ja kynnet raapivat asfalttia. Samassa, kun tämän huomasin Adan kävely muuttui huteraksi ja ehdin auttamaan sen makuulle ettei olisi suorilta jaloilta tippunut maahan. Välittömästi nostin koiran syliin ja juoksin sen kanssa sisälle. Koira vaikutti tajuttomalta. Se oli aivan lötkö, ikenet valkoiset ja hengitti vaivalloisesti. Silmät olivat auki, mutta Ada ei reagoinut mihinkään. Tätä kesti 5-10 min. Samaan aikaan sain puhelimitse ohjeita miten toimia ja tarkkailla koiraa. Onneksi Ada alkoi virkoamaan ja palautui nopeasti normaaliksi. Käytin Adan heti ulkona pissalla. Vatsa ei mennyt löysälle ollenkaan ja loppu illan koira oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Lääkäri pyysi tarkkailemaan ja jos illan/yön aikana jotain tulisi, niin lähtisin heti koiraa viemään hänen hoiviin. Seuraavana päivänä kävimme lääkärin ohjeen mukaan otattamassa laajat verikokeet ja sappihappotestin. Koiran sisäelimet myös ultrattiin. Tuloksissa kaikki muut olivat normaalia paitsi maksa-arvoissa oli heittoa. Kävimme loman jälkeen vielä kontrollissa ja kaikki näytti olevan priimaa"

Kesä 2009: Kuukausi ennen juhannusta Ada oli saanut kohtauksen, joka oli yksinkertainen osittainen kohtaus ja kesti vajaan minuutin. Koira koukisti raajaa ja oli muutenkin huteran oloinen. Tämän jälkeen taas ihan normaali.

Juhannusaattona olimme ystäväni luona ja Ada istui sylissäni ruokaa odottaessa. Yhtäkkiä koira ojensi kaulaa ja niska meni aivan jäykäksi. Se tuijotti alhaalta ylös nenä kattoa kohti. Silmät olivat lasittuneen oloiset. Tajuttuani, että nyt kaikki ei ole kunnossa nostin koiran lattialle kyljelleen jolloin alkoi todella voimakas raajojen ojennus. Koira oli kuin koko kroppa olisi ollut krampissa. Järkyttävää katseltavaa, jota oli todistamassa useampi ystäväni. Tämä kesti 1-2 minuuttia. Sen jälkeen koira alkoi pikkuhiljaa rentoutumaan ja normalisoitumaan. Tarpeet teki heti ulos ja seuraavan vuorokauden aikana teki sisälle 2 ripulit. Muuten koira vaikutti taas normaalilta. Lääkärin kanssa juteltiin taas ja varasin ajan Aistiin, missä koira tutkittiin perinpohjin mangneettikuvia myöden. Diagnoosiksi Ada sai idiopaattisen epilepsian.

Näiden kahden rankan kohtauksen jälkeen Ada on saanut hyvin lieviä kohtauksia noin puolen vuoden välein. Yleensä paria päivää ennen tajuan, että kohta kohtaus on tuloillaan. Nämä kohtaukset menevät ohitse alle minuutissa ja sen jälkeen koira on normaali. Ehkä jonkin verran väsyneempi Ada saattaa olla.

En tiedä, onko tällä suoraa yhteyttä epilepsiaan, mutta Ada on lähes koko ikänsä liponut kielellä tyhjää. Lipominen, tai "lätkyttäminen", joka hyvin kuvaa tätä toimintaa, on voimakkainta tilanteissa, joissa jotain tasaisesta arjesta poikkeavaa tapahtuu.

Lääkitystä ei ole aloitettu, koska tilanne tasoittui ja Adan kohtaukset ovat pysyneet kurissa ja hyvin lievinä."

Hymyn kohtaus

Parfait Fleur Hymne L´amour FIN49675/04

"Hymy sai selittämättömän kohtauksen toukokuisena iltana ulkoillessaan, ilman ennakko varoitusta. Yhtäkkiä Hymyltä meni jalat alta, ne muuttuivat ihan veteliksi ja Hymy kaatui nurmikolle elottomana. Ei mitään pientäkään sätkimistä tai pystyyn kampeamista. Kiirehdin Hymyn luo ja nostin sen syliin, se ei reagoinut mihinkään ja oli edelleen ihan veltto, silmät olivat lasittuneet ja katse oli jonnekin kaukaisuuteen. Kun kannoin Hymyä sisälle olin jo varma että koira kuoli, tuo noin 5 metrin matka ulkoa sisälle tuntui ikuisuudelta. Sisällä asettelin Hymyn lattialle kyljelleen, se oli yhä eloton. Taputin käsiä ihan sen pään vieressä, ei mitään reaktiota. Otin tassuista yksitellen kiinni ja ravistelin niitä, ei reaktiota. Ravistin hieman voimakkaammin ja aloin hieroa Hymyä voimakkain ottein (vähän samaan tyyliin kun kirjoissa opastetaan hieromaan vastasyntynyttä koiranpentua) ja sitten Hymy alkoi osoittaa taas elonmerkkejä. Aikaa tähän kaikkeen kului ehkä 5-10 minuuttia, ei tullut kovin tarkasti katsottua kelloa koska hätä oli suuri ja eläinklinikatkin tietenkin jo kiinni. Lopulta Hymy nousi jaloilleen, joi hirveän määrän vettä ja noin vajaan tunnin kuluttua oli jo täysin oma itsensä.

Seuraavana päivänä vein Hymyn eläinlääkärille tutkimuksiin. Ainoa mistä eläinlääkärimme oli huolissaan, oli kalium arvo joka viittaa sydämeen. Sydänkuuntelu oli kuitenkin normaali. Eläinlääkäri epäili että Hymyllä voi olla suurilla roduilla useinkin tavattu dilatoiva kardiomyopatia. Pienillä roduilla tämä on kuulemani mukaan hyvin harvinainen. Lääkityksiä tähän ei juuri ole, koira menee "saappaat jalassa" yllä kuvatun kohtauksen mukana 6-24kk kuluttua ensimmäisestä kohtauksesta. Saimme myös lähetteen Tampereelle lisätutkimuksiin mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että en tee tiedolla mitään koska mitään toimivaa parannuskeinoa tuohon epäiltyyn sairauteen ei ole ja koira kuitenkin lähtee niiltä sijoiltaan ilman kipuja. Mikäli kohtaus uusii joskus ja koituu Hymyn kohtaloksi, lähtee Hymy avattavaksi.

Muutoin me mennään päivä kerrallaan nauttien jokaisesta hetkestä. Kohtaus oli toukokuussa 2011 ja sen jälkeen ei mitään merkkejä uudesta kohtauksesta ole ollut.

Omistajan luvalla kaikki koiran tiedot saa julkaista."

Paavon kohtaus

Elansse Big Trouble FIN50753/08

"Paavo sai reilu kuukausi sitten jonkinlaisen kohtauksen metsälenkillä. Ei ollut kuuma, sillä on lyhyt turkki ja oli juuri juonutkin ojasta. Se kaatui suorilta jaloilta vasemmalle kyljelleen eikä päässyt ylös. Olin itse niin häkeltynyt, että menin saman tien nostamaan sitä ja kokeilemaan pysyykö jaloillaan, joten en osaa sanoa kauanko olisi kestänyt että olisi omin avuin päässyt ylös. Jos kohtaus uusii, niin täytyy katsoa homma alusta loppuun ilman puuttumista. Itse olin Paavon takana ja minun kaverini näki kohtauksen edestä. Kaverini mukaan Paavo olisi sätkinyt. Itse arvioin, että sätkintä oli sitä, että se yritti päästä ylös. Niin tai näin, homma kesti tosi vähän aikaa. Paavo ei kuitenkaan enää halunnut kävellä tuon jälkeen ja oli vielä jonkin aikaa "ihan pihalla". Onneksi on pieni koira, jonka saattoi kantaa metsästä pois...

Tuon kohtauksen jälkeen aloin miettimään yhtä tapausta kotona keväällä, kun olin tullut töistä kotiin ja päästin koirat ulos takapihalle. Kun menin pihalle käymään, löysin Paavon kyljeltään. Tuolloin se kyllä nousi muistini mukaan itse ylös. Ajattelin tuolloin, että kaatuminen olisi liittynyt voimakkaaseen oksennusrefleksiin (on kaatunut siten kerran), mutta muistan, että katsomisesta huolimatta en löytänyt oksennusta eikä oksentaminen jatkunut. Näin ollen on jokseenkin todennäköistä, että ko. tapaus on vastaava kun tuo metsälenkillä tapahtunut.

Paavo myös kirputtelee ja nuolee raajojaan, se tosin voi olla yhteydessä aiemmin hoidettuun selkävaivaan. Niin ikään ruohon syönti ja lipomiset/maiskuttelut voivat kertoa närästyksestä/vatsavaivoista. Mutta toisaalta nämä molemmat voivat olla käyttäytymisenä ilmenevä oire jostakin fyysisestä sairaudesta.

Paavon aivot ja selkäydin on kauttaaltaan magneettikuvattu viime joulukuussa ja ne ovat kliinisesti terveet. Tuon metsäepisodin jälkeen kävimme ottamassa veriarvoja ja kaikki oli kunnossa. Laajan verenkuvan lisäksi otettiin addison, borrelioosi ja erlichioosi. Lisäksi Paavon sydän ja keuhkot kuvattiin eikä niissäkään ollut mitään poikkeavaa. Eläinlääkäri ei osannut sanoa mitä tämä voi olla, onko verensokeri ollut alhainen ja kysymyksessä heikotuskohtaus (en usko) vai onko kysymyksessä esim. epilepsia. Hänen mielestään tilannetta tarkkaillaan ja jos toistuu niin voi kokeilla epilepsialääkkeitä."

Seuraavien kahden löwchenin omistajat eivät halua koiriensa nimiä julkaistavan. Kunnioitan tätä päätöstä ja kiitän samalla kuitenkin siitä, että he halusivat nämä kokemuksensa jakaa.

Nimettömän leijonan kohtaukset

"Aamulla koira, pienen kävelyn jälkeen pissasi normaalista poiketen ensin rapun eteen ja sitten uuvahti sisäpuolella, sekä vähän kankeasti laskeutui makuulle. Nostin sen kainaloon ja laskin ventalle, johon edelleen vähän kankeasti asettui. Koiran ikenet olivat valkoiset ja lämpö mitattuna n. 36 astetta. Koira myös ulosti alleen. Kohtauksen jälkeen koiraa janotti.

Samoin kävi viime kesänä, jolloin se laitettiin eläinlääkärin konsultoimana helteen piikkiin, mahdollista lievää epileptistä kohtausta pois sulkematta, näin siis oireiden perusteella puhelimitse.

Molemmilla kerroilla koira virkosi hyvin pian ja palautui heti omaksi itsekseen, eli ei ollut huonovointinen tai muuta. Tällä kertaa vaan hengitys tuntui vähän raskaalta ja oltiin jo lähdössä eläinlääkäriin, mutta tilanne laukesi ja kun edelliskerrallakin tilanne normalisoitui niin uskalsin jättää menemättä.

Kolmannen kohtauksen koira sai noin viikko edellisen jälkeen. Kohtaus oli muilta osin vastaava kuin edellinen, mutta hengitys vaikutti kramppaavalta."

Toisen nimettömän koiran omituinen käytös

"Koira ei ole saanut varsinaisesti kohtauksia, mutta sen käytöksessä on useita piirteitä, jotka yhdistetään epilepsiaan. Se esimerkiksi saattaa olla poissaoleva pitkiäkin aikoja. Joskus koira yrittää tunkea itsensä huonekalujen taakse. Usein on käynyt myös siten, että koira makaa rentona vieressä silitettävänä, selvästi nauttien olostaan ja sekunnin murto-osassa käy hampailla käteen kiinni purren kovasti. Hetkessä koira kuitenkin palautuu normaaliksi itsekseen, on kovin hämillään ja poistuu paikalta."

Edellä mainituista seitsemästä koirasta kolmella on eläinlääkärin vahvistama diagnoosi epilepsiasta.  Neljän muun tekstissä kuvaillun koiran kohtauksia/käyttäytymistä ei siis ole vahvistettu epilepsiaksi. Ne kuitenkin sisältävät piirteitä tyypillisestä epilepsiakohtauksesta. Ja olivat nuo kohtaukset sitten mitä tahansa, niin ne eivät varmasti kuulu terveen koiran elämään. Suomesta löytyy myös 8 muuta epilepsia tapausta. Vuonna 2005 Suomen Löwchen yhdistys toteutti terveyskyselyn leijonien omistajille. Kyselystä ilmeni 5 epilepsiaa sairastavaa ja kolme yksittäisiä epileptisiä kohtauksia saanutta löwcheniä. Minulla ei ole tiedossa ketä nämä koirat ovat, tai kenen omistuksessa ne on tai ovat olleet.
 

Sydämeni pohjasta kiitän kaikkia näiden koirien omistajia, jotka kokemuksensa näin julkisesti kertoivat. He jakavat kanssani yhteisen huolen tämän ihanan ja rakkaan rodun tulevaisuudesta. Sana on nyt vapaa. 


 

Hyviä tekosyitä

Viimeisestä kirjoituksesta onkin jo vierähtänyt tovi ja välillä mietinkin, että oliko koko blogin perustamisessa mitään järkeä. Nytkin tuolla tallennetuissa, mutta ei julkaistuissa teksteissä makaa puolikas kirjoitus whippettien erkkariviikonlopusta Mustialassa. Sen kyllä jossain vaiheessa julkaisen, sillä viikonloppu oli niin ihana ja antoisa kurjasta säästä huolimatta!

Lisäksi suunnitelmissa on kirjoittaa pohdintaa muutamilla löwcheneillä esiintyneestä epilepsiasta ja selittämättömistä kohtauksista, joissa koira romahtaa äkillisesti ilman mitään näkyvää syytä toipuakseen omaksi itsekseen kohtalaisen nopeasti. Jälkimmäinen teksti kuitenkin vaatii oikean ajan ja täyden keskittymisen. Nyt siihen ei vain yksinkertaisesti ole ollut mahdollisuutta. Mutta kun sen kirjallisesti olen nyt  luvannut kirjoittaa, niin toimikoon se positiivisena pakottimena minulle.

Parin viikon raskas työkeikka on toimittanut hyvää tekosyyn virkaa päivitysten osalta ja kuinkas ollakaan Juhannuskin sujuu töiden merkeissä, joten tulevat päivitykset saavat vielä odottaa.


Hauskaa Juhannusta!

Käyttäytymistä, toivottua ja ei

Sen sijaan, että olisin nauttinut kauniista kesäpäivästä ulkona, jumiuduin koneen ääreen seuraamaan "Faktaa koirasta" luentoa. Harmittaa, että en muistanut luennon ajankohtaa ja mennyt fyysisesti paikalle. Kokemus olisi varmasti ollut antoisampi siten.

Koirien käyttäytyminen on alkanut kiinnostaa yhä enenevässä määrin, eikä vähiten Lilan ansiosta. Lila kun todellakin on aktiivinen sekä nopeasti oppiva ja omien taitojeni ollessa puutteelliset, oppiminen on suuntautunut osin myös ei toivottuun toimintaan. Kiitollista kuitenkin on, että Lila oppii myös uusia toimintamalleja nopeasti. Harjoitteluun tuli pakosta taukoa tuon ärhäkän kennelyskän takia, mutta nyt taas päästään pikkuhiljaa sisällä treenejä tekemään, kun oireet ovat helpottaneet. Mukava on ollut huomata, että opitut toiminnat eivät ole kadonneet minnekään, vaikka taukoa onkin ollut.

Luennoitsijoista ensimmäinen jäi näkemättä ja "hyppäsin" mukaan kesken David Applebyn luennon. Davidin oppeja olen päässyt kuulemaan ihan livenä Somerolla ja suurimmaksi osaksi käsiteltävät aiheet olivatkin tuttuja. Voin kyllä muuten lämpimästi suositella Davidin kursseja/luentoja, jos niille mahdollisuus osallistua tulee. Tuire Kaimion osuus oli osin myös tuttua, mutta pisti todellakin miettimään kasvattajan vastuuta koiran pikkupentuajan kehityksessä yhteiskuntakelpoiseksi koiraksi. Monet koiran luonteen ja käyttäytymisen kehityksen kriittiset vaiheet kun osuvat juurikin aikaan ennen pennun luovutusta. Tuona aikana asiantuntevan kasvattajan on helppo vahvistaa toivottuja käyttäytymismalleja ja jopa puuttua ei toivottuun käyttäytymiseen. Koiran perimä ja sen jalostettu käyttötarkoitus kuitenkin sanelee hyvin pitkälti millainen koirasta lopulta tulee. Vahvoja viettejä koulutuksella ei sata prosenttisesti saa koskaan pois kitkettyä, vaikka kuinka oikein koirasi kanssa toimisit. 

Ilokseni huomasin, että olen sentään jotain tehnyt oikein sen ainokaisen kasvattamani pentueen kanssa, kun niitä paljon käsittelin ja tarjosin uusia kokemuksia pentujen ehdoilla. Mutta paljon olisi varmasti ollut myös parantamisen varaa. Samalla vahvistui myös ajatukseni siitä, että en halua kennelolosuhteissa kasvanutta pentua itselleni, vaan sen tulee olla ns. keittiöpentueesta. Se antaa huomattavasti paremmat lähtökohdat koiralle kasvaa tasapainoiseksi yksilöksi.

No palataanpas vielä hetkeksi tänne kotioloihin. Lila, "väärään kroppaan syntynyt seurakoira puudeli", joka varmasti nauttisi enemmän olostaan säänkestävässä turkissa, keskellä korpea eläen ja metsässä päivät möyryten, on kaupunkikoira. Onkin varsin haasteellista tarjota tälle energiapakkaukselle riittävästi mielekästä aktiviteettia, jossa se saa käyttää sekä kroppaansa, että päätänsä. Pitkät lenkit reittejä vaihdellen, osin vapaana juosten ovat se ensimmäinen, mitä Lila päivittäin vaatii. Sen lisäksi aivojumppa on olennainen osa mielenvirkeyden ylläpitämiseen. Olemmekin alkaneet harjoitella TOKO liikkeitä, ilman sen suurempia tulostavoitteita. Lila silminnähden nauttii yhteisestä tekemisestä. Jos omat taidot vain riittävät, niin ehkä joskus kokeeseenkin eksytään. Lilan oppimiskyvystä se nimittäin ei kiinni jää. Tämä kuitenkaan ei ole tavoitteena, vaan pääasia on, että koira nauttii elämästään niissä resursseissa, jotka minulla on sille tarjota ja samaan aikaan jatkan haaveilua siitä mummonmökistä keskellä metsää.

Kevät keikkuen tulevi... vai olikohan se jo kesä

Puolet päivästä vierähti mukavasti taloyhtiön pihatalkoissa. Kiitos toissapäiväisen sateen, pystyin osallistumaan kukkapenkkien kuopsutteluun, vaikkakin tuhdisti antihistamiinilla kyllästettynä. 

Kevään viimeiset tulppaanit

Kyllä nuo koivut saisivat jo lopettaa kukkimisen, niin elämä helpottuisi kummasti. Tosin se tietää sitä, että huushollin lattiasta kattoon siivous on edessä. Pesukoneeseen joutavat niin petivaatteet, verhot, kuin sohvan- ja tyynynpäälliset. Matot pitää kantaa pihalle, myös tuo tonnin painoinen karvalankanukkamattohässäkkä. Olisikohan syytä pyyhkäistä kostealla myös seinät lattioiden lisäksi. Tosin suursiivous desinfioivilla aineilla on joka tapauksessa tiedossa, kunhan nuo karvaiset kaverit toipuvat kennelyskästään. Suomeksi sanottuna, meillä yskitään, köhitään ja räitään yhä. Tosin Lila osoittaa jo toipumisen merkkejä, sillä lelulaatikon sisältö on alkanut jälleen kiinnostaa. Tuleekin olemaan tuskaiset ajat edessä, kun rasitusta on kuitenkin vältettävä jokin tovi oireiden loppumisen jälkeen. Joutuu omatkin aivot jumppaamaan, kun yrittää keksiä rauhallista "päätyötä" tuolle juniorille. Kiitollisena siis vastaanotan hyviä vinkkejä rauhallisesta sisällä tekemisestä aktiiviselle koiralle.

Tuntuu jotenkin oudolta odotella kesää ja kärpäsiä, kun tiedossa ei ole näyttelymatkoja ympäri Suomen. Lilan turkki on vielä sen verran vaiheessa, että kehiin palaaminen taitaa siirtyä syksyyn. En kyllä vannomaan mene, ettäkö se tapahtuisi silloinkaan. Ties vaikka saisin taas hetkellisen mielenhäiriön ja leikkaisin koko turkin pois. No mutta onpahan nyt  ainakin aikaa kulkea kamera kaulassa kuvaamassa luontoa. Se tarjoaa nyt parastaan, jos vain muistat pitää silmäsi auki. Niin ja sen kameran mukana, ettei tarvitse tyytyä kännykällä kuvaamiseen, kuten tänään.

Voihan sen vapaapäivän näinkin käyttää :) Pitkään on mielessä kummitellut, että josko vaikka oman blogin pistäisi pystyyn. Tässä se raakile nyt on, pahasti keskeneräisenä, mutta onpahan kuitenkin.